Sisäinen turva, varhaiset kiintymyssuhteet ja parisuhdedynamiikka

Sisäinen turva, varhaiset kiintymyssuhteet ja parisuhdedynamiikka
Heidi Reini, kognitiivinen lyhytterapeutti

Turva luo perustan sille, miten koemme itsemme ja olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Se merkitsee kokemusta siitä, että meidät hyväksytään omana itsenämme.

On kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset voivat kokea turvallisuuden. Yhdelle turvaa tuo rauhallinen koti-ilta kumppanin kainalossa, toiselle varmuus siitä, että hänet kutsuttiin mukaan illanviettoon. Kolmannelle turvallisuus voi tarkoittaa arjen ennustettavuutta ja tuttuja rutiineja.

Kun aloin pohtia omaa käsitystäni turvasta, huomasin, että se ei oikeastaan asu mielessä vaan enemmänkin kehossa. Sen huomaa siitä, miten hengitys huomaamatta muuttuu pinnalliseksi, kun joku korottaa ääntään tai siitä miten hartiat vihdoin laskeutuvat, kun toinen hymyilee lempeästi.

Jos lapsuuden ilmapiiri on ollut arvaamaton. Pienetkin muutokset äänen sävyissä tai ilmeissä saattavat kertoa, että nyt kannattaa olla varuillaan. Lapsi oppii tarkkailemaan ympäristöä ja mukautumaan erilaisiin tilanteisiin jo hyvin varhain.

Aikuisena tuo sama valppaus voi  kulkea mukana , se on kuin automaattinen reaktio, joka käynnistyy nopeammin kuin ajattelu. Sen voi huomata esimerkiksi siitä, miten hermosto ottaa vallan tilanteissa, joissa ei oikeasti ole uhkaa.  

Näitä tunteita emme kuitenkaan opi vasta aikuisena, vaan paljon varhaisemmissa vaiheissa. Kun lapsena joku huomaa ja tulee luokse, kun sattuu, keho oppii: minusta pidetään huolta. 

Mutta jos ympärilläsi ei oikein ollut ketään, joka osasi vastaanottaa tunteitasi tai auttaa niiden kanssa, opit huomaamaan taas toisenlaisen viestin.

Miten turvallista sinun oli lapsena näyttää tunteesi? Opitko piilottamaan tunteesi ja pyyhkimään kyyneleet ehkä niin, että muut ei huomaa? Tai pitikö opetella vain pärjäämään ja olemaan vahva?

Nämä varhaiset kokemukset eivät katoa. Ne kulkevat mukanamme ja heijastuvat  siihen, miten olemme suhteessa toisiin ja miten tulkitsemme ihmissuhteita.

Usein tämä näkyy pienissä hetkissä: Olen esimerkiksi käynyt asiakkaani kanssa keskustelun tilanteesta , jossa hän on lähettänyt viestin jollekin ystävälle ja jäänyt odottamaan vastausta. 

Ystävä  ei ole vastannutkaan heti viestiin, ja asiakas kuvaa kuinka mieli alkoi mennä kohti huoli tulkintoja: “Miksi hän ei vastaa?” tai “Teinkö jotain väärin?”

Kun tämän sanoo ääneen, moni miettii ”Miten yksi viesti voi nostaa pintaan noin paljon ajatuksia?” Totuus on, ettei tunne liity varsinaisesti viestiin, vaan siihen muisti jälkeen ja turvattomuuden tunteeseen , jonka odottaminen on joskus jättänyt kehoon.

Minulla oli taannoin asiakkaina pariskunta, jonka tarina kuvasi tätä ilmiötä ja vastaavaa tunnetta hyvin, vaikka tilanne oli toinen. He riitelivät siitä, että toinen vetäytyi riidan jälkeen toiseen huoneeseen.

Toinen sanoi: “Tarvitsen nyt hetken aikaa, että pystyn rauhoittumaan.” 

Toinen sanoi siihen: “Minusta tuntuu, että jätät minut taas yksin.” 

Kun keskustelua jatkettiin, kävi ilmi, että vetäytyminen oli toiselle vanha, opittu tapa selvitä vaikeista tunteista. Lapsuudessa tapahtumat olivat olleet niin rajuja ja kuormittavia, että omaan tilaan vetäytyminen oli ainoa keino pysyä turvassa. 

Toiselle taas vetäytyminen oli merkinnyt lapsuudesta asti sitä, että hänen tunteensa ohitettiin ,että kukaan ei jäänyt viereen silloin, kun hän olisi eniten sitä tarvinnut. Kyse oli yhdestä ja samasta asiasta, mutta taustalla vaikutti kaksi täysin erilaista elämänhistoriaa ja kaksi erilaista turvattomuuden kokemusta. 

Varhaiset kiintymyssuhteet lapsuudesta voivat aikuisuudessa luoda suhteisiin niin sanotun kielteisen kehän, jossa vetäytyminen ja vaatiminen kiertävät jatkuvasti ympyrää. Tämän dynamiikan ymmärtäminen voi auttaa esimerkiksi pariskuntia hahmottamaan, mistä heidän reaktiot ja toimintamallit tulevat. Samalla lisätä ymmärrystä sekä omaa, että kumppanin käytöstä kohtaan.

Kognitiivinen näkökulma auttaa tällaisissa tilanteissa pitämään erillään sen, mitä tapahtuu nyt ja sen, mitä tapahtui silloin. Se ei kumoa tunteita, mutta se tekee niistä ymmärrettäviä. Kun tunnistaa ajatuksen “jos toinen etääntyy, jokin on vialla”, voi pysähtyä ja kysyä itseltään: onko tämä ajatus oikeasti tästä hetkestä? Vai voisiko se olla lapsuuden tapa tulkita hiljaisuutta?

Terapiassa, jossa asiakas käsittelee varhaisista kiintymyssuhteista tulleita kokemuksia terapeutin tehtävä ei ole ainoastaan kuulla, vaan myös luoda lämmin ja turvallinen ilmapiiri. Turvallinen tila antaa mahdollisuuden kohdata kokemuksia, jotka ovat ehkä jääneet pinnan alle vuosiksi.

Terapian avulla voidaan esimerkiksi:

-tunnistaa omat selviytymistavat,joilla on oppinut suojautumaan jo lapsena

-ymmärtää, mistä nämä tavat ovat syntyneet ja millaisiin varhaisiin kokemuksiin ne liittyvät

-harjoitella uusia, terveempiä toimintatapoja,jotka tukevat hyvinvointia nyt aikuisuudessa

-vahvistaa kykyä tunnistaa omia tunteita ja tarpeita, jotka aiemmin on ehkä ohittanut

-luoda kehoon uutta turvan tunnetta, joka ei perustu jatkuvaan valppauteen

Ajattelen, että moni aikuisuuden haaste juontaa juurensa lapsuuden logiikasta. Jos läheisyyttä ei voinut ennakoida, oli järkevää olla varuillaan. Jos taas tunteisiin ei vastattu, oli järkevää piilottaa ne. Kun tämän ymmärtää aikuisena, parisuhde voi tarjota yllättävän parantavan kokemuksen. 

Ei siksi, että kumppanin tehtävä olisi toimia terapeuttina, vaan että turvallisuutta voidaan opetella suhteessa toiseen. Arjen pienillä teoilla on valtava merkitys. Hellällä kosketuksella tai katseella, joka pysyy silloinkin, kun toinen selittää  omia ahdistavia tunteitaan. 

Myös rajat kuuluvat turvallisuuden kokemukseen, vaikka ne monelle voivat tuntua pelottavilta. Saatamme pelätä, että jos sanomme ei, meidät hylätään tai torjutaan. 

Kun uskallamme tuoda esiin omat rajamme, annamme samalla toiselle luvan olla oma itsensä ja juuri se luo yhdessä turvaa ja läheisyyttä. Turvan rakentaminen ei ole nopea prosessi. Eikä sen mielestäni tarvitsekaan olla. Usein se on sarja hyvin pieniä hetkiä. Yksi  hetki, jossa huomaa vanhan reaktion nousevan pintaan, mutta pysähtyy ennen kuin toimii sen mukaan.

On myös hyvä muistaa, ettei kukaan voi olla koko ajan turvallinen, rauhallinen ja läsnä. Turvallisissa suhteissa olennaista ei ole se, että mitään kuoppia ei tule, vaan se, mitä tapahtuu sen jälkeen. 

Voimmeko palata toistemme luo? Voimmeko puhua siitä, mikä meni pieleen? 

Turva rakentuu hitaasti. Se vaatii vain sen, että olemme valmiita pysähtymään ja katsomaan inhimillisesti sitä pientä osaa itsessämme, joka vieläkin kaipaa varmuutta. Meillä kaikilla on lupa oppia turvaa uudestaan,askel kerrallaan, päivä kerrallaan. Mielestäni kaiken terapeuttisen työskentelyn keskiössä on löytää yhteys itsessä olevaan turvalliseen aikuiseen, joskus toisen avustuksella.

Heidi Reini

Kognitiivinen lyhytterapeutti

Terapiapalvelu Heidi Reini

www.terapiapalveluheidireini.fi